Ei ala ihan lupaavasti.

Olemme kävelleet ehkä noin puolet matkasta Savonlinnan Seurahuoneelta Olavinlinnaan. Ei härregyyd!  Oopperalippuni on hotellihuoneessa toisen laukun sivutaskussa. Ei muuta kuin takaisin. Onneksi olemme lähteneet hyvissä ajoin. Hyvin ehdin lippuni kanssa. Saanpa mukavat lisähiet kolmenkymmenen asteen helteessä. Voitte arvata, että ihan kauneimmilla nimillä en itseäni hellittele.

Päivällä olen torilta ostanut hatun aurinkoa päälaelta poissa pitämään. Ihan tosi mieleistä ei löydy, kuitenkin tarpeeksi iso isoaivoiseen (?) päähäni. Niitä ei joka telineessä roiku. Hattu on viskoosia ja myyjänä on hatun tekijä Anita Jokinen. Hän pitää ateljeetaan Imatralla. Hattuostoille osuu samaan aikaan kaksi tuntematonta, noin 30 ­+ naista. Siinä yhdessä keekoilemme pääkappaleita kokeillen ja toisillemme nauraen. He löytävät itselleen erinomaisesti sopivat hatut, pinkin ja mustan. Lopuksi tietysti kuvaamme hattumme kellon alla.

Väkeä virtaa kuin helluntaiepistolaan pitkin järven rantaa. Siinäpä kadehdin niin uimareita kuin upean veneen omistajia. Molemmat kelpaisivat minullekin. Tekojoutsenet vartioivat tyyninä linnan rauhaa.

Turvatarkastuksen jälkeen olen kohta sisällä. Siellä kulkiessa on syytä katsoa jatkoihinsa. Kiveykset eivät todellakaan ole tasaisia.

Tämä kuva välittää täysin valheellista tunnelmaa. Vaikka olen varautunut kuumuuteen ohjeiden mukaan vesipulloin ja viuhkoin, olen läkähtyä jo heti alkuunsa. Oikeasti ei naurata, ei edes hymyilytä. Tilannetta ei helpota, että istuin on kapea ja kova. Molemmilla puolillani on vielä minua tukevampi daami.  Hakematta tule mieleeni vanha iskelmä: Pylly vasten pyllyä pump pump, siinä sitä jotakin oo-oo-oo-on. Saan pidettyä suuni kiinni, että en rupea sitä ääneen jollottamaan. Välillä yritän vähän nostella ihrojani irti niin tuolista kuin vieruskaverin ihosta. Toisella heistä on lisäksi hillitön nuha. Minkäpä hän sille voi, mutta tunnelmaani ei nosta tulevaisuus räkätautisena.

Olen ainoan ja viimeisen kerran pyörtynyt vuonna 1968 saatuani auringonpistoksen. Nyt epäilen, että saatan pyörtyä toisen kerran ikään kuin 50-vuotismerkeissä. Viuhdon viuhkalla vimmatusti ja yritän rentouttaa itseni. Älyrannekkeeni mukaan viime päivinä sykkeeni on välillä huidellut selkeästi yli laskennallisen maksimisykkeeni. Nyt ajattelen vilkaista, mitä se tykyttää. Onneksi en tee sitä. Jos syke olisi kova, luulisin varmaankin olevani kuollut.

Onneksi kapellimestari Aleksander Vedernikov astelee reippaana ja isosti hymyillen orkesterikuoppaansa ja Patarouvan ensi sävelet kajahtavat. Alussa toivon vähän nopeampaa tahtia. En siksi, että olisin pitkästynyt, vaan siksi, että teos ehtisi loppua, niin kauan kuin vielä olen hengissä.

Mutta ihme ja kumma! Kuuma on edelleen, mutta pystyn rentoutumaan ja nauttimaan esityksestä. Kyllä osaavan ihmisen ääni on ihana! Oma osansa erittäin nautittavissa esityksissä on toki Tsaikovskin musiikilla.

Kun tässä näytöksessä pelihimoisena Hermanina on Misha Didyk eikä Mika Pohjonen, ovat kaikki esiintyjät minulle tyystin tuntemattomia. Ei haittaa. Didyk on esittänyt ansioituneesti roolia monissa oopperataloissa maailmalla. Sopraano Elena Guseva saa yhdet illan raikuvimmista aplodeista, eikä suotta. Hän ei toki ole ainut, jota voisin kehua. Listasta tulisi pitkä. Herkullisen mainio on ohjaaja Jere Erkkilän toteutus kuolemasta: tanssija hidastetuin, vähän laahaavin askelin jonkinlainen läpinäkyvä kehikko päässä. Ei ole musta viikatemies.

Kun ilta vähän viilenee, lämpötila tuntuu laskevan myös linnassa. Väliajan jälkeen ei ole mitään hätää. Jos nyt varsinaisesti hätää oli aikaisemminkaan. Järjestysmiehen mukaan pyörtyneitä on kuitenkin ollut kaikissa näytöksissä. Ei onneksi mitään vakavampaa.

Rahan pakonomainen tavoittelu, vaikkapa pelaamalla, kuten tässä ja kaiken muun kustannuksella, antaa kakkaisen lopun. Ainakin näin opettaa tämä ooppera. Lienee koko lailla totta tosielämässäkin. 

Esitys kestää  väliaikoineen melkein kolme ja puoli tuntia. Siitä huolimatta jaksamme lopussa raivokkaasti osoittaa suosiota niin taputuksin kuin jalkoja tömistellen. Kannattiko? Vielä kysyt! Jo vain. Vaikuttavaa!

Istumme hotellin terassille yksille pehmeän suloisessa pimenneessä illassa. Ja kappas! Torin hattunaiset, joihin olemme törmänneet jo linnassa väliajalla, istahtavat viereiselle sohvalle. Iloinen, yllättävä jälleentapaaminen! Juttelemme ja nauraa rätkätämme pitkälle seuraavan vuorokauden puolelle. Tarjoilijatytönkin kanssa pääsemme kehumaan toinen toistamme ja lopuksi halaamaan.

Ja väärin. Alkoholi ei ole pääosassa. Ratkiriemullisille jatkoille oopperaillalle ei tarvita kuin yksi lasillinen, syntymähumala ja hauska seura.

Tattis ja tapaamisiin.