Näin lausui ja noin nimesi Vesilahden opas.

”Vierailuryhmät vaihtavat jopa retkensä päivänmäärää, ellei kirkkoherra ole kirkkoa esittelemässä.”

Ymmärrän hyvin Henttisen julkisuuden kotipitäjää kauempanakin. Hän on takavuosina esiintynyt lehtijutuissa värikkäässä, jopa monivärisessä tukassa ja selkeästi meikattuna. Ei siis mikään normipappi!

Nyt istun Vesilahden isossa sinisävyisessä kirkossa. Olen omaa luokkaani vuotta vanhemman yo-ryhmän luokkatapaamisessa. Minua on pyydetty mukaan ”täydennysjoukkoihin”. On sytytetty kynttilä heidän luokkatoverilleen, joka on kuollut muutama viikko sitten. On veisattu Maa on niin kaunis ja yksi luokkalainen on lyhyesti muistellut kuollutta. Henttinen on lukenut pätkän Raamattua ja siunauksen.

Sitten Henttinen kertoo, että meillä on aikaa nyt puoli viiteen. Katson kelloa. Puoli viiteen? Mitä hemmettiä! Ei kai me nyt viittäkymmentä minuuttia enää tässä palella. Eihän kirkon esittely voi niin kauan kestää?

Katselen hoikkaa miestä hänen puhuessaan. On röyhelösolmuketta, punaista huivia ja jakkua, meikkiä hillitysti tai sitten ei lainkaan ja pitkä musta tukka, jota hän aina välillä pöyhäisee. Habitus on selvästi hillitympi kuin takavuosien lehtikuvissa. Ikääntymisenkö vaikutusta? Hän kertoo syntyneensä samana vuonna kuin luokkakokousta pitävät ovat päässeet ylioppilaiksi eli 1965.

Ärtymykseni sulaa kiinnostukseen, kun Henttinen kertoo mielenkiintoisesti ison, noin 900 henkeä vetävän kirkon historiasta. Kirkko on jo seitsemäs puukirkko samalla paikalla. Vanhin kirkkosalin esine on 1400-luvun puinen krusifiksi.

Kirkonmenot saattoivat entisaikaan kestää kuusikin tuntia, josta saarnan osuus oli jopa puolet. Kirkko toimi myös moraalin vartijana. Papilla oli apulaisia, jotka keräsivät tietoa, kuka oli tehnyt huorin, kuka varastanut, kuka laiskotellut ja niin edelleen. Kirkonmenojen tietyssä vaiheessa kirkon ovet laitettiin kiinni. Sitten pappi julisti syntiset ja heille määrätyt rangaistukset, kuten jalkapuuhun joutumisen.

Olen valtavan selvästi hereillä. Ihan naurattaa, kun ajattelen, mikä someraivo ja muukin riemu puhkeaisi moisesta julkiripityksestä tänä päivänä. Tai, jos edes sensuuntaiseen vihjattaisiin.

Henttinen rupeaa puhumaan siitä, miten ennen kirkossa käynti oli itsestään selvää. Se oli tapa, osa yhteisöllisyyttä. Ihminen tiesi, mistä hän tuli ja minne oli menossa. Nykyään korostetaan yhteisöllisyyden sijasta yksilöllisyyttä. Nykyihminen ei tiedä, mistä on tulossa ja mihin on menossa. Se on ihmisen suuri ongelma. Aikaisemmin ihminen oli onnellisempi.

Nyökyttelen. Näin ainakin osaksi on.

Ei tietenkään ollut ongelmatonta silloinkaan, kun ihmisen tie oli ennalta määrätty. Nyt elämä vain tuntuu olevan monelle entistä ahdistavampaa. En uskalla syvällä rintaäänellä väittää, kumman ajan ihminen on onnellisempi. Sekö, joka lähes työkseen miettii, olenko nyt onnellinen, vai se, joka ei sellaisia osannut edes kysellä. Mietinnän aiheena saattoi pikemminkin olla, mistä saisi leivän pöytään.

Kaunista saarnastuolia kannattelee Kristoforos. Vastapäisellä seinällä on esilaulajan ”koppi”. Sieltä hän ennen urkujen olemassaoloa johti laulantaa.

Vuonna 1802 rakennetun kirkon seinät ovat kuulemma vähän vinksallaan. ”Tämä on tehty enemmän sydämellä kuin järjellä”. Raamatun henkilöitä esittävät kuvat seinillä eivät edusta suurta taidetta, ovat hänestä enemmänkin lapsellisia. Kattoon on maalattu toistatuhatta tähteä. Keskellä on Kristuksen aurinko.

Henttiselle epätäydellinen kirkko muistuttaa ihmisen epätäydellisyydestä. Vajavaisella ihmisellä on varaa olla toisen ihmisen lähellä.

Nyökyttelen jo kuin sätkynukke. Näin on. Näin on. Silloin ei ole tarvetta asettua toisen yläpuolelle.

”Ihminen on kuin timantti, joka säteilee ympärilleen hyvää ja joskus pahaa. Timantti vaatii hiomista. Joskus hankalat ihmissuhteet hiovat sitä. Siksi ei kannata luopua tällaisista ihmissuhteista.”

Nyökytän hillitymmin.

Olen vain osittain samaa mieltä. Toki hankalassa ihmissuhteessa ihminen voi löytää jotain uutta itsestään, jos hän rohkenee tarkastelemaan, miksi juuri tuo ihminen on hänestä hankala. Hankaluuden kokemus kun joskus lähteekin omasta itsestä. Toisaalta, hankalassa ihmissuhteessa oleminen vaatii voimia. Heikossa hapessa kannattaa ympäröidä itsensä hyvillä ihmissuhteilla. Joskus niin sanotun hankalan ihmisen käyttäytyminen on lisäksi niin vaurioittavaa, että on syytä juosta lujaa karkuun. Eli totta toinen puoli.

Vesilahden kunnassa on vain noin 4500 asukasta. Henttinen on työskennellyt siellä 21 vuotta. Hän on huomannut, että vesilahtelaiset eivät hienostele. Kun kirkko sai pari vuotta sitten uuden, Henttisen mukaan okran värin, kyseli hän kylillä, mitä okran väristä pidetään. Kysymys oli väärin rakennettu. Ei ollut kuulemma okran värinen, vaan peuran tahi räätikkälooran. Kotona minun oli tarkistettava, mikä se räätikkäloora on. Lanttulaatikkohan se.

Olen kuullut, että kirkkoherra on seurakuntansa keskuudessa hyvin pidetty. Tämän päivän jälkeen luulen tietäväni, miksi. Seurakuntalaistensa tavoin hänkään ei tunnu hienostelevan eikä esittävän mitään roolia. Hänessä ei ole epätavallista vain hänen ulkonäkönsä. Hän osaa erityisen lämpimästi, inhimillisesti ja oivaltavasti puhua sekä ihmiselle että ihmisestä. Taitaa olla kuin kirkkonsa. Enemmän tunteella rakennettu.

Olen yleensä aika hidas fanittamaan ketään, vaikka toki ihailla voin. Ei tulisi mieleenikään esimerkiksi hypätä kuin heikkopäinen jonkun artistin perässä paikkakunnalta toiselle, kuten jotkut järjelliset ja jo iällä olevatkin ihmiset tekevät. Ei, mutta nyt minusta tuli Henttisen fani ihan kertarysäyksellä!

Seuraavaksi varmasti minun on järjestettävä itseni Vesilahden pappilaan Sielun värit – tapahtumaan. Siellä Henttinen erivärisillä silkkiliinoilla havainnollistaa sielujen erilaisuutta ja kertoo, miten sielun väri näkyy ihmisen käyttäytymisessä.

En tietty pätkääkään usko mihinkään sielujen erivärisyyteen. Ei kai kukaan, edes Henttinen? Mutta ihan sama!