
Yllätysvieras on brittiläisen Steven Moffatin käsikirjoittama, Reita Lounatvuoren suomentama ja Panu Raipian ohjaama näytelmä Tampereen Komediateatterissa. Ennen esityksen alkua edessäni istuva pariskunta keskustelee siitä, millainen näytelmä mahtaa olla kyseessä. Vaimo (oletettu) kertoo miehelle: ” Se on komedia ja jännitysnäytelmä välillä”. Nyt näytelmän nähneenä sanoisin, että vaimo-oletettu tiesi ihan oikein. Joskin minusta jännitysnäytelmä on koko ajan lavalla taustalla.
Aviopari Peter (Aimo Räsänen) ja Debbie (Petra Ahola) tapaavat risteilyllä Elsan (Satu Silvo). Eloisa ja aikaansaapa Elsa tulee sen jälkeen pitkälle vierailulle pariskunnan luo. Alkutahtien perusteella ajattelen, että seuraa kaksikymmentä vuotta vanhaan avioliittoon kolmiodraama. Näin voisi luulla ensimmäisen kohtauksen perusteella, jossa Peter ja Elsa keskustelevat laivalla. Elsa toteaa Yhdysvaltain päämiehen kuvaa katsoessaan: ”Panisin!” Tätä seuraa katsomossa ensimmäinen naurun remakka. Minun onnekseni seksivitsejä ei viljellä tässä esityksessä. Mutta että kolmiodraama? Mitä vielä! Ei sinne päinkään!
Avioparille päänvaivaa tuottavat jo ennakkoon someen Elsasta kirjoitetut asiat. No, somessa nyt voidaan kirjoittaa mitä tahansa, Elsakin toteaa myöhemmin.
Elsa osoittautuu vallan hurmaavaksi ja sydämelliseksi vierailijaksi. Etenkin lapset, Rosie (Idalilja Raipia) ja Alex (Tuomas Pirilä) ovat aivan sulaa vahaa Elsan edessä, ja syystä.
Idylli olisi päällepäin täydellinen, ellei hankala naapuri (Aku Sajakorpi) jatkuvasti häiritsisi. Peterin ja naapurin sanailu on hauskasti ja nauruhermoja repeilevästi toteutettu. Kohtaukset pariskunnan ja Elsan välillä ovat huumoria parhaimmillaan, kun katsoja tietää pariskunnan tietävän ja tarkoittavan sanoillaan enemmän kuin mitä he suoraan sanovat.
Peter joutuu lapsilleen selittelemään valkoisia valheitaan uusilla valheilla. Vaikka tuskin ne mitään valkoisia ovat, sanoisin, että isoin on sysimusta. Kaiken hauskan keskellä hetken mietin, mihin asti tosi elämässä kannattaa suoltaa valheita ja missä tilanteessa kannattaa puhua totta.
Konstaapeli Junkin (Jere Riihonen) vierailee kodissa, ihan ystävällisissä merkeissä. Viepä hän Elsankin lentokentälle, kun tämä lopulta lähtee kotiin. Lopussa seuraa yllätys.
Nautin esityksestä, nauran ja jopa välillä ääneeni hörötän. Näin tekee kyllä muukin yleisö. Minun ja muun yleisön reaktioiden perusteella esitys on ihan nappijuttu. Etenkin Aimo Räsänen Peterinä omille taidoilleen uskollisena ilmehtii niin perusteellisen upeasti ja naurettavasti mimiikallaan ja koko kehollaan. Heikkoa lenkkiä esiintyjissä ei ole. On vain hyviä ja upeita lenkkejä. Satu Silvoa en muista nähneeni koskaan ennen lavalla näyttelemässä. Tämän jälkeen voin hyvää odottavin mielin mennä häntä seuraavan kerrankin katsomaan. Voi että, nautin! Kertaakaan en edes ajattele ajan kulumista. Katson kelloa 20.11, kun näytelmä loppukumarruksineen on ohi.
Lämpimät kiitokseni menevät kaikille esityksen onnistumiseen vaikuttaneille. Panu Raipialle etenkin kiitokset, joka esityksen on tuonut Komediateatteriin. Voi, kun ihanaa, kun saa vapaasti ja kylliksi nauraa! Edellisen kerran Komediateatteri nauratti minua kesällä ihan mielettömän hauskalla esityksellään Ilmasta rahaa. Voit katsoa siitä postaukseni klikkaamalla tästä.
Esityksen kuvat Kari Hinkka/Komediateatteri
Lista tekijöistä käsiohjelmasta
Lippu Komediateatterista
Hieno kirjoitus, joka pitää sisällään tärkeän ja arvokkaan asian. Hoitajana kuitenkin näen sen rakkaan omaisen kannan. kuinka hoitaja asetetaan kaiken taakse. Samanaikaisesti unohtuu työ hoitajan takaa. Itsemääräämisoikeus? Mitä kaikkea se oikeastaan on? Kuka on oikeutettu? Ja mihin? Hoitokotiin joutuessaan on vointi katsottu riittämättömäksi kotona asumiseen. Mitä jos muistisairas päättää päivästä toiseen ettei hänelle tehdä tarvittavia pesuja? Puhtaita vaatteita? Kieltäytyy elämästä? Eli ei tahdo toteuttaa sitä ajatusta eletään kun vielä elossa ollaan! Jos itsemääräämisoikeutta noudatettaisiin, hoitokotiin siirto oli turha. Ja niin monen kohtalo olisi todella kurja. Harvoin on niitä omaisia kuitenkaan jotka olisivat valmiita astumaan avuksi omaisen arkeen. Hoitajan tehtävä on keikkua siinä itsemääräämisen sekä hyvän hoidon välimaastossa. Niin toivoisin että oltaisiin osana omaisen arkea, jotta voisi ymmärtää sen vastuun ja työn paljouden mitä hoitajat harteillaan kantaa. Harva omainen ottaa kuitenkaan sitä rakkaintaan esim. Kotilomille kun siinä on niin paljon vastuuta. Jotta asiat olisi hienosti niin kuin rakkailleen soisi, ei henkilöstömitoitukset tule koskaan sille tasolle. Siihen tarvitaan muita toimia kuin hoitajien taakan lisääminen.
Hyvä Vierailija! Kiitos kommentistasi! Tuot esiin tärkeitä puolia ja konkretiaa itsemääräämisoikeuteen. Raja vanhuksen itsemääräämisoikeuden ja heitteillejätön välillä on tosi kiperä kysymys. Hoitajana olet siinä tärkeällä paikalla tekemässä arkipäivän ratkaisujakin, näin ymmärrän. Teet joka tapauksessa arvokasta ja varmasti usein raskasta työtä. Toivotan sinulle siihen voimia ja viisautta! Anjakaarina
Anja Pohjanvirta-Hietanen